Pidin käsissäni märkää vastasyntynyttä pentua, jonka karva oli punertavan auringonlaskun värinen. Sen nimeksi tuli Ferra.

Ferrasta kasvoi kookas, kaunis koira. Pehmeäluonteinen rapsutuksia rakastava höpsö, joka jutteli mielellään.
Maailman helpoin koira, sen pystyi huoletta laittamaan kenen tahansa koiran kanssa samaan tarhaan tai kenen pariksi vain valjakkoon.
Ferra osasi olla varovainen lasten kanssa, seisoi tärkeänä paikoillaan pienen juuri kävelemään oppineen pojan tukena.
Hassu koira, joka sai minut aina hyvälle tuulelle, Feetä ei voinut nauramatta katsella.
Ferra oli terapiakoira, olipa kuinka surullinen tahansa se tuli viereen istumaan, nuoli naaman märäksi ja löi tassulla. Ferra oppi viimeisenä keväänä pysymään paikalla, vaikka vieläkin se välillä löi asiat leikiksi ryömien mahallansa luokseni.
Upeiden keveiden liikkeidensä ja pehmeän luonteensa vuoksi sai lempinimen Balleriina.

Valjakossa Ferra oli näkymätön puurtaja. Nopea ja vahva koira, jolla oli valtava ulottuvuus liikkeissä.
Juoksi koko talven johtajana.

Ferran paikkaa ei voi kukaan toinen koira täyttää, ei valjakossa eikä laumassa.
Sillä on aina oma erityinen sija sydämessäni.