Kojootista kasvoi upea koira. Kevytliikkeinen, kaunisrakenteinen uros. Luonteeltaan se oli vilkas ja iloinen, piti äärimmäisen hyvin kontaktia minuun – Kojootti oli aina jossakin vieressä pyörimässä, tunkemassa syliin rapsutettavaksi, heiluttamassa häntäänsä. Syystreenien alettua se juoksi Nagarin parina pyörässä, aluksi meni aivan hyvin. Kuitenkin syyshämärien saapuessa alkoi Kojootin käytös olla niin kummallista ja muuttua, että aloin epäillä asiaa. Treenimaastojen muututtua ja tilanteen kehityttyä huonompaan suuntaan koko ajan – Kojootti ei uskaltanut juosta lainkaan, ryömi silloista yli, ei suostunut juoksemaan alamäkiä ja laittaessa makaamaan valjakossa iski epäilys mieleen. Viimeinen todistus tuli kun juoksetin koiria irti metsätiellä, epätasaisessa maastossa hämärässä Kojootti ravasi epävarman näköisesti toisten pinkoessa täyttä laukkaa, jääden jälkeen. Silmätutkimusten jälkeen selvisi, että Kojootti on terve kaikista perinteisistä silmäsairauksista – myös se testien jälkeen että Kojootti on liki täysin hämäräsokea, sen silmän reagointi paljasti sen näkevän maailman kuin ”avaimenreiästä” eli rajoittuneesti. Silmä ei reagoinut normaalisti. Sen näkökyvyn arvioitiin olevan hyvin heikko.

Sovittuani sen tarkastaneen eläinlääkärin kanssa uusintatarkastuksesta Kojootti jäi pois treeneistä. Kotona se laukkasi yhä vapaana tarhoilla, juosten täyttä kiitoa mäntyjen välistä, kurvaten tiukkojakin mutkia. Oli uskomatonta tajuta, että se juoksi vain muistinsa ja vaistonsa perusteella.

Talven mittaan selvisi, että Kojootin loppukin näkökyky oli menossa. Se törmäsi useamman kerran ikävillä seurauksilla lumivalleihin, tarhoihin ja toisiin koiriin. Vein Kojootin uusintasilmätarkastukseen sovitusti, että sekä sen kasvattajalle että sisarusten ja vanhempien omistajille selviäisi mikä sillä on. Diagnoosiksi vahvistui, että sen näkökyvyn menetys on hermostoperäinen, ei missään nimessä mistään silmäsairaudesta johtuva. Kojoottia tämä diagnoosi ei kuitenkaan auttanut. Syksyisestä iloisesta ja rohkeasta koirasta oli tullut epävarma ja pelokas koira.

Niimpä tein viimeisen päätöksen. Vaikeaa se oli, ja tätäkin kirjoittaessa itken yhä. Kojootti oli minulle erityisen rakas koira, minä olin sen elämän tärkein ihminen – se seurasi minua minne vain – vielä silloinkin kun sen näkökyky oli liki täysin mennyt se seurasi minua vieraisiin paikkoihin luottaen minuun. Se oli äärimmäisen rohkea koira, sillä oli upea luonne – rakastettava, miellyttämishaluinen, vilkas, iloinen, kujeileva, riehakas. Koira joka oli koko ajan mukana kaikessa. Se rakasti juosta lujaa ja oli nautinto nähdä sen juoksevan, niin kaunista sen liikunta oli. Kenties nimi oli enne – ehkä oli tarkoitettu että Kojootit ovat villejä ja vapaita.

Kojootti lähti kylmänä pakkaspäivänä. Samana iltana seisoin koirieni seurassa tarhalla kun ne jättivät viimeisen tervehdyksensä laumanjäsenellensä. Lumiset metsät hohtivat hopeista valoa, revontulet tanssivat taivaalla, täysikuu loisti maagista valoaan luoden varjoja metsän siimekseen. Ulvonta nousi taivasta kohti, jossa tähdet loistivat. Kenties jossain syttyi uusi tähti

– ja tuulien mukana juoksevaan laumaani liittyi uusi jäsen.